Ikäviä uutisia

Olin eilen viettämässä aivan ihanaa päivää ystäväni kanssa. Ensin loikoiltiin rannalla ja hetki meressäkin. (Btw, paras höpöttelypaikka.) Tän jälkeen vietimme hetken hänen veljensä luona, josta suuntasimme dildo-bingoon. (Tästä bingoilusta taitaa tulla tapa, joten ehkä joskus kerron tarkemmin..)

Juuri kun olimme saapuneet baarin edustalle, huomasin viestin äidiltäni: pappa on sairaalassa. Ja siellä viestin sanojen seassa oli myös se yksi, jota moni pelkää, se jolla on outo pysäyttävä vaikutus, syöpä. Tällä kertaa selkärangassa, etäpesäkkeitä muualla luustossa ja keuhkoissa. Patologin lausunto tulee ensi viikolla, mutta ei hyvältä näytä.

Mulla on sellainen joku mekanismi, että tämän kaltaisia uutisia saadessani siirryn jonkinlaiseen "järki-tilaan". En helposti näytä tunteitani vieraiden edessä, varsinkaan niitä ok:n alapuolella olevia. Näin tälläkin kerralla, kerroin asiasta ystävälleni ja samaan hengenvetoon totesin, että pappa on jo vanha ja hiljattain menettänyt vaimonsa jne.. Muttä kyllä tollainen asia kuitenkin aina jotenkin pysäyttää.

Aikaisemmin kun olen menettänyt läheisiäni, he ovat olleet suht nuoria. Olen aina ajatellut, että on helpompaa hyväksyä kuolema, kun se tapahtuu vanhalle ihmiselle. Kun elämä syystä tai toisesta loppuu ennen 40 vuoden ikää, se tuntuu niin kovin epäreilulta, koska niin paljon olisi voinut vielä olla jäljellä. Nyt kun kyseessä on yli 70-vuotias, elämää on eletty jo paljon enemmän. Siitä ei ole kauaa, kun eräässä keskustelussa totesin, että jos sairastuisin syöpään yli 70-vuotiaana, en varmaan haluaisi mitään hoitoja, jotka vie voimat, vaan mielummin nauttisin viimeisistä hetkistä niin kauan kuin mahdollista.

Nyt onkin sitten vähän ristiriitaiset fiilikset..siksi kai tänne puran ajatuksiani. Mulla ei ole mitään tietoa, minkälaisia ajatuksia ihmisellä pyörii mielessä, kun tuollaisen diagnoosin saa. En tiedä yhtään, mitä pappa ajattelee asiasta. Kuolema mulle on luonnollinen ja väistämätön asia, en ihan tarkkaan tiedä mitä ajattelisin sen jälkeisestä, mutta en pelkää sitä. Mutta tottakai aina kun läheisen menettää, jäljelle jää ihan valtava ikävä. Toisinaan vuosienkin jälkeen se voi iskeä jostain pienestä asiasta, joka tuo muistoja mieleen.

Noh, tässä vaiheessa ei ole vielä "kuolemantuomioita" jaeltu, eikä hoidoista päätetty, joten joudumme vain odottelemaan. Parin viikon päästä olin muutenkin menossa kotiseudulle läymään, mutta nyt (jos vain elämäntilanne pysyy samanlaisena), päätin viipyä siellä vähän viikonloppua kauemmin. Jep, näissä tilanteissa vähän harmittaa myös tuo 150 km  välimatka.