New year, new me?

Hiphei, loppuvuosi menikin nopeammin kuin kuvittelin. Oli tarkoituksena jo vuoden vaihteessa vähän käydä läpi, miten meni 2018 ja millä mielellä eteenpäin, mutta jotenkin ei vain energia ja aika riittänyt.

Vuoden 2018 alussa olin aivan loppu silloiseen työhöni. En ala sen enempää kyseistä paikkaa tai uupumuksen syitä ruotimaan, koska haluaisin pitää jonkinlaisen positiivisen vireen täällä kuitenkin. Mutta joka tapauksessa, tein radikaalin ratkaisun ja irtisanoin itseni, vaikka tulevasta ei ollut vielä mitään tietoa. Kuvittelin, että pari viikkoa ottaisin ihan vain itselleni ja lataisin akkuni, jonka jälkeen panostaisin täysillä työnhakuun. Kolmen viikon jälkeen näin edelleen painajaisia edellisestä työpaikastani, enkä jaksanut oikein mitään. Löysin nopeasti pientä extratuloa freelancer-hommien kautta, mutta sehän aiheutti vaan lisää säätöä iki-ihanan kelan kanssa. Eli loppujen lopuksi lisää stressiä.

Suuren osan vuodesta olin pääasiassa työtön, lukuunottamatta pieniä freelancer-hommia. Stressiä rahasta, stressiä työnhausta, stressiä lomakkeista... En kuitenkaan kadu tammikuun päätöstäni. Mulla oli säästöjä sentään, joiden turvin elin. Säästöjen loppuessa jouduin muutamat toimeentulotuet hakemaan (niin tosiaan, freelancer on yrittäjä, joten työttömyyskorvauksia ei saa tipu kuin hetken).

Tuon viimeisen tuen saamisen aikoihin löysin onneksi ihan tavallisen palkkatyön. Aluksi todella vähillä tunneilla, mutta olin vain onnellinen, ettei tarvitse enää anella ruokarahaa. Tästä työpaikasta olen aidosti erittäin onnellinen. Jo haastattelussa sain käsityksen, että nämä ihmiset oikeasti välittävät, että työntekijät voi hyvin. Nyt olen entistä tyytyväisempi, että hyppäsin pää edellä tuntemattomaan ja sain kuin sainkin kerättyä taas energiaa. Ja kaiken lisäksi tämä nykyinen työ on toimistohommaa, josta olen haaveillut, ja tässä on mahdollisuus tehdä paljonkin etänä, joka sopii mulle paremmin kuin hyvin.

Parisuhteeni on viime vuoden aikana puhjennut kukkaan. En ole koskaan tavannut yhtä ihanaa ihmistä kuin hän, enkä osaa kuvitella onnellisempaa olotilaa, kuin mitä hänen läsnäolonsa mulle tekee. Meillä ei ole ollut mitään kiirettä mihinkään, vaan kaikki on mennyt eteenpäin ihanan luonnollisesti. Hän saa mut puhumaan kaikesta ja avautuu itsekin. Hän saa mut tuntemaan itseni vahvaksi, vaikka on nähnyt mut myös heikkona ja olen kertonut myös menneisyyden haavoista. Saimme kokea aika paljon viime vuonna, kaikki ei niin ihanaa, mutta side meidän välillä on muodostunut hyvin vahvaksi. Rakastan ja tulen rakastetuksi.

Kun vuosi läheni loppuaan, olin yhtäkkiä taas kiireinen ja stressaantunut. Tajusin, että oli taas tehtävä jotain muutosta. Onneksi tällä kertaa pieni karsiminen riitti, eikä mitään totaalista suunnan muutosta. Vielä olisi hiukan homaa viime vuoteen liittyen, mutta mulla on katse jo tulevassa.

Muutaman vuoden ajan mulla on muodostunut tavaksi, että vuoden vaihtuessa muistelen edellistä ja mietin tulevaa. Viime aikoina oma hyvinvointi on noussut vahvaksi teemaksi, koko ajan vahvistuen ja pienin askelin elämäntapoja muuttaen. En halua mennä äärimmäisyyksiin, mutta haluan karsia sellaisia asioita, jotka aiheuttavat pahaa oloa. Fyysisen hyvinvoinnin rinnalla myös henkinen hyvinvointi vaatii huomiota.

Uudenvuodenlupaukset ovat aika perinteinen tapa aloittaa uusi vuosi ja monet viettävät vaikkapa tipatonta tai vegaania tammikuuta. Mä laitoin ylös muutaman päätöksen ja tavoitteen, kirjasin siihen viereen myös, että kesäkuussa pieni tarkistus missä mennään. Kaikki mun päätökset on sellaisia, jotka tekevät mun elämästä parempaa. Osa sellaisia, että teen enemmän jotain, joka tuottaa mielihyvää, esimerkiksi lukeminen ja kirjoittaminen. Rahan säästäminen tuo turvaa, mutta mahdollistaa vaikka matkustelun. Fyysiseen hyvinvointiin aion panostaa liikkumalla monipuolisemmin ja lupasin itselleni hoitaa selkäni kuntoon.

Uutena asiana elämääni haluan tuoda meditaation. Se on jo pitkään kiinnostanut mua ja myös ystäväni suositteli sitä. Jostain syystä en viime vuoden aikana saanut aikaiseksi edes kokeilla, vaikka pari kertaa kuuntelin meditaatio-soittolistoja spotifysta. Nyt kun se on kirjattu ylös, en voi vain "unohtaa" koko hommaa, vaan siihen on järjestettävä aikaa.

Yksi isoimmista muutoksista on tupakoinnin lopetus. Tai siis siirtyminen sähkötupakkaan. Aloitin tupakoinnin 13-vuotiaana, eli tänä keväänä olisi tullut täyteen 19 vuotta käryttelyä. Rakastan punaisen tupakan makua, rakastan niitä hetkiä kun olen itsekseni tupakoimassa, mutta nyt tuli se hetki, kun haluan lopettaa. Sähkötupakan otin käyttöön siksi, että saan vietettyä niitä omia hetkiä, enkä ryntää ostamaan askia. Nyt on takana noin viikko ilman yhtäkään oikeaa tupakkaa (sitä ennen noin viikko 2-3 tupakalla päivässä, kun en halunnut niitä roskiinkaan heittää) ja joka päivä on tehnyt mieli marssia kauppaan ja ostaa aski punaista chesterfieldiä. 

Luin joskus, että luova tekeminen aiheuttaa onnellisuutta, vaikka ei olisi lahjakas. Olen todella surkea piirtämään ja mua turhauttaa, kun en saa paperille sitä kuvaa, joka päässäni on. Mutta tästä saan hyvän olon, eli minun oma Bullet Journal. Tykkäsin jo kouluaikoina tehdä siistit muistiinpanot eri väreillä ja tyyleillä, nyt voin hääräillä samaa kalenterin muodossa. Tästä aiheesta voisin jossain vaiheessa tehdä ihan oman postauksensa, kunhan ensin keräilen enemmän kokemusta koko hommasta.

Kaikenkaikkiaan tässä ollaan taas kerran menossa parempaan suuntaan. Viime vuosi oli aika raskas, välillä todella paska, mutta toisaalta se oli myös hyvä vuosi, kasvattava vuosi, onnellinen vuosi. Mutta tiedän, että 2019 tulee olemaan parempi, monella eri tavalla. Lupasin muuten olla aktiivisempi myös tämän blogin kanssa, onhan ihmisellä hyvä olla harrastus. ;)

Mielenrauhaa metsästä?

Usein sanotaan, että luonnossa ja metsässä kulkeminen tekee ihmiselle hyvää. Olen itse maalta kotoisin ja se luonnon läheisyys on ollut jotenkin aina itsestäänselvyys, mutta en ole mitenkään intohimoisesti samoillut pitkin metsiä. Toki metsissä on lapsena leikitty ja toisinaan retkeilty perheen kanssa. Itseasiassa ala-asteen loppupuoliskolla vietin aika paljonkin aikaa läheisessä metsässä, mutta en silloinkaan mitenkään erityisesti tiedostanut, että jee tästä tulee hyvä olo.

Viime viikolla yllätin itsenikin, kun sadesäällä tuli pakottava tarve lähteä lenkille ja tempaisin ovesta ulos. Meinasin vain nopeasti kiertää tätä asuinaluetta ja sitten käväistä kaupassa, mutta alkumatkasta huomasin toisen tien vievän metsään ja jalat päättivät suunnata sinne. Tuo iso pöheikkö on siis ihan meidän talon vieressä, en tajua miksi nyt vasta innostuin.

Sain tuosta lenkistä niin hyvän olon itselleni, että päätin tehdä tästä tavan itselleni. Vähintään kerran viikossa lenkille metsään. Viime viikolla kuuntelin musiikkia samalla, niinkuin oikeastaan aina, kun kotoa mihinkään lähden. Tänään päätin lähteä ilman, jotta voisin kunnolla nauttia luonnon äänistä. Virhe. Tuo keskuspuisto kun on aika suosittu ulkoilupaikka. Lintujen viserryksen, tuulen huminan ja oravien rapistelun lisäksi siellä kuuluu puhetta, askelia, pyörän ääntä (kyllä, siitä kuuluu yllättävän kova ääni, ennen en ole kiinnittänyt huomiota), koirien räksytystä. Hevoset sentään olivat hiljaa. Eli tällä kertaa rentoutumiseen meni hiukan kauemmin kuin viimeksi, se onnistui lopulta, mutta jatkossa otan ne kuulokkeet mukaan.

Mulla on ollut jo jonkin aikaa sellainen pieni ajatus, että olisi kiva juosta. Tällä hetkellä kunto on aika huonohko, mutta ajattelin, että aloittelisin sitä pikkuhiljaa tekemällä pieniä pyrähdyksiä kävelylenkkien ohessa. Tänään kokeilin sitten myös hölkätä hetken aikaa ja se sujui yllättävän hyvin. Ongelmana on vaan liian isot tissit. Päällä oli kyllä urheiluliivit, mutta ei tarpeeksi kireät ja jouduin pitelemään käsilläni rinnoista kiinni, jotta kulkeminen ei tuntuisi liian epämukavalta. Eli jatkossa täytyy muistaa laittaa ne uudemmat ja kireämmät.

Olisi ihanaa, jos jaksaisin nousta aamuisin aikaisemmin ja lähteä heti ulos. Tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta ajatukselta, mutta ehkä vielä joskus. Silloin ei varmaankaan olisi yhtä paljon ihmisiä liikkeellä kuin alkuillasta, joten voisin kulkea rauhassa omien ajatusteni kanssa. Mutta toistaiseksi, tiukemmat urheiluliivit päälle, kuulokkeet korviin ja nauttimaan raittiista ilmasta.

Lemmenloma Italiassa

Hupsista, kuukausi melkein mennyt. Olen ollut muka kiireinen, joten en ole ehtinyt tänne, seliseli. Alkukuusta käväisin kuitenkin Italiassa ja siitä haluaisin nyt kertoa.

Alkukesästä siis menin ja voitin matkalahjakortin, joka mahdollisti tämän reissun. Toinen mahdollistaja on tapailemani mies, joka on Genovasta kotoisin ja viettänyt jo koko kesän kotimaassaan. Meillä molemmilla oli jo aika jäätävä ikävä, joten päädyimme siihen ratkaisuun, että minä matkustan sinne muutamaksi päiväksi viettämään laatuaikaa.

Lennot meni oikein hyvin, mutta maan pinnalla tuli heti vastaan kunnon kulttuurishokki. Kyllähän mä tiesin jo etukäteen, kuinka liikennekulttuuri muuttuu villimmäksi, kun lähdetään Suomesta etelämmäksi, mutta en sitä taas muistanut ennen kuin liikkeelle lähdettiin. Plus että aikaisemmin olen paikallisten kyydissä ollut vain takseissa, silloin ei ole kuski kesken ajon silitellyt reittä tai pussaillut (luojan kiitos). Ihan "muutaman" kerran tuon vajaan viikon aikana muistutin keskittymisestä ajamiseen.

Hyvin paljon tuli käveltyä ympäri kaupunkia ja sehän sopii itselleni paremmin kuin hyvin. Varsinkin kun liikennekulttuuri tuolla on mitä on, koen että kävellen ehdin nähdä kaikenlaista paljon paremmin. Toki myös ajeltiin paljon ja muutaman kerran vähän kauemmaksikin.

 Erilaisten kahvijuomien rakastajana mulle tuli yllätyksenä, että Frappe ei tuolla ollutkaan samanlainen, kuin mihin olen tottunut. Ihmettelin kun piti maku päättää ja ensin ajattelin, että ookoo niillä on varmaan tavallisen lisäksi esimerkiksi pähkinä ja toffee. Olen ollut aikaisemmin kahvilassa töissä ja meilläkin oli erilaisia makusiirappeja, niin ajattelin niiden olevan käytössä tuollakin. Ehei, mulle osoitettiin jäätelö- tai siis gelatotiskiä ja pyydettiin valitsemaan. Erilaisten jäätelöiden rakastajana tuo tilanne oli melko vaikea. Onneksi sai ottaa kahta makua. (En kysynyt, onko siinä joku raja kuinka montaa voi ottaa.) Kuvassa näkyvä ihanuus sisältää mansikka- ja pähkinäjäätelöä, sekä lopuksi lisättyä Nutellaa.(Tuo paikka oli aikamoinen taivas, kaikenlaisia jätskiannoksia ja juomia ja kastikkeita ja strösseleitä...pakko päästä takaisin useasti.) Mutta siis, frappe olikin pirtelöä, joten kofeiini pitää hankkia muualta.

Mies löysi netistä tarjouksen ja vietettiin yksi rantapäivä. Tuonne oli vähän pidempi matka, mutta onneksi menomatka meni nopeasti. En enää muista, mitä tuo maksoi, mutta hintaan sisältyi kahdelle henkilölle rantatuolit ja varjo, lounas, sekä porealtaan käyttö. Ruoka oli aivan mahtavaa. En tajua, miksi en ottanut kuvia annoksista, kun kuitenkin usein kuvaan myös ruokaa. Jossain välissä käytiin hiukan kävelemässäkin, tuossa on joskus mennyt junarata ja nykyään kävely-/pyörätie.

 Kaupunki oli erittäin kaunis myös auringon laskettua. Käytiin kävelemässä tosiaan vähän joka puolella ja parikin kertaa "yksillä". Mulle oli ihana yllätys, että baareissa oli erilaisia mehuja! Ja että on ihan normaalia juoda muutakin kuin alkoholia, eikä kukaan ala kyselemään syitä. Tästä voisi ottaa mallia Suomessakin. Yhdessä paikassa sain ihan tuoretta päärynämehua ja se oli taivaallista.

 Ja sitten siellä on ympäri vuorokauden bingo! Käytiin koittamassa onneamme, ei voitettu. Mutta oli ihan hauskaa, vaikka nopea tahti meinasikin olla liian nopeaa näin kielitaidottomalle.

Mies löysi netistä toisenkin tarjouksen. Pizzaa. "All you can eat". Tätä varten piti ajaa vuoristoon ja voi hyvänen aika miten mä pelkäsin menomatkalla. Olisi ollut upeat maisemat, mutta putoamispelon takia mä en pystynyt kunnolla edes katsomaan auton ikkunasta ulos. Täytyy tällaiselle pelkäämiselle tehdä jotain.

Edellisenä päivänä  mies totesi kauhuissaan: "ethän sitten pyydä ananasta pizzaan?" Lupasin käyttäytyä, vaikka en ymmärräkään tiukkapipoilua keittiössä. Ja olihan nää pizzat hyviä ihan ilman ananastakin. Sienistä en edelleenkään tykkää, mutta mies auttoi niiden kanssa. Niin, tässä oli sellainen systeemi, että lautaset pitää vetää tyhjäksi, ennen kuin seuraavaa pizzaa aletaan tekemään. Eli naaman eteen tuodaan uunituoretta tavaraa, eikä haeta mitään pöydässä seissyttä läpyskää. Sitten piti ajoissa ilmoittaa "next one is the last one", eli kesken pizzan on turha alkaa itkeä, ettei jaksa enää. Viimeiset suupalat teki todella tiukkaa. Lopuksi olisi saanut vielä bonuksena Nutella-pizzan, mutta nopean keskustelun jälkeen (luulen, että kahden ihmisen lisäksi siinä keskusteli himo ja järki) tulimme siihen tulokseen, että ei pysty.

Syömisen jälkeen halusin ottaa kuvan hiljaisesta vuoristokylästä ja siitä tulikin vahingossa myös pusukuva.

Kaiken kaikkiaan tuo Genova vaikutti muutaman päivän perusteella oikein mukavalta paikalta. Aivan varmasti palaan vielä, kunhan tuo mies vain jaksaa mua katsoa. (Jos ei, niin menen sitten johonkin toiseen kaupunkiin Italiassa.)

Ikäviä uutisia

Olin eilen viettämässä aivan ihanaa päivää ystäväni kanssa. Ensin loikoiltiin rannalla ja hetki meressäkin. (Btw, paras höpöttelypaikka.) Tän jälkeen vietimme hetken hänen veljensä luona, josta suuntasimme dildo-bingoon. (Tästä bingoilusta taitaa tulla tapa, joten ehkä joskus kerron tarkemmin..)

Juuri kun olimme saapuneet baarin edustalle, huomasin viestin äidiltäni: pappa on sairaalassa. Ja siellä viestin sanojen seassa oli myös se yksi, jota moni pelkää, se jolla on outo pysäyttävä vaikutus, syöpä. Tällä kertaa selkärangassa, etäpesäkkeitä muualla luustossa ja keuhkoissa. Patologin lausunto tulee ensi viikolla, mutta ei hyvältä näytä.

Mulla on sellainen joku mekanismi, että tämän kaltaisia uutisia saadessani siirryn jonkinlaiseen "järki-tilaan". En helposti näytä tunteitani vieraiden edessä, varsinkaan niitä ok:n alapuolella olevia. Näin tälläkin kerralla, kerroin asiasta ystävälleni ja samaan hengenvetoon totesin, että pappa on jo vanha ja hiljattain menettänyt vaimonsa jne.. Muttä kyllä tollainen asia kuitenkin aina jotenkin pysäyttää.

Aikaisemmin kun olen menettänyt läheisiäni, he ovat olleet suht nuoria. Olen aina ajatellut, että on helpompaa hyväksyä kuolema, kun se tapahtuu vanhalle ihmiselle. Kun elämä syystä tai toisesta loppuu ennen 40 vuoden ikää, se tuntuu niin kovin epäreilulta, koska niin paljon olisi voinut vielä olla jäljellä. Nyt kun kyseessä on yli 70-vuotias, elämää on eletty jo paljon enemmän. Siitä ei ole kauaa, kun eräässä keskustelussa totesin, että jos sairastuisin syöpään yli 70-vuotiaana, en varmaan haluaisi mitään hoitoja, jotka vie voimat, vaan mielummin nauttisin viimeisistä hetkistä niin kauan kuin mahdollista.

Nyt onkin sitten vähän ristiriitaiset fiilikset..siksi kai tänne puran ajatuksiani. Mulla ei ole mitään tietoa, minkälaisia ajatuksia ihmisellä pyörii mielessä, kun tuollaisen diagnoosin saa. En tiedä yhtään, mitä pappa ajattelee asiasta. Kuolema mulle on luonnollinen ja väistämätön asia, en ihan tarkkaan tiedä mitä ajattelisin sen jälkeisestä, mutta en pelkää sitä. Mutta tottakai aina kun läheisen menettää, jäljelle jää ihan valtava ikävä. Toisinaan vuosienkin jälkeen se voi iskeä jostain pienestä asiasta, joka tuo muistoja mieleen.

Noh, tässä vaiheessa ei ole vielä "kuolemantuomioita" jaeltu, eikä hoidoista päätetty, joten joudumme vain odottelemaan. Parin viikon päästä olin muutenkin menossa kotiseudulle läymään, mutta nyt (jos vain elämäntilanne pysyy samanlaisena), päätin viipyä siellä vähän viikonloppua kauemmin. Jep, näissä tilanteissa vähän harmittaa myös tuo 150 km  välimatka.

Uusi alku..taas kerran

Hiphei, täällä taas!

Mä en tiedä, onko mulla mitään sanottavaa, tai ainakaan mitään mullistavaa, mutta kun tahdon kirjoittaa. Haluan muuttaa mun ajatukset sanoiksi ja ehkä sitä kautta saada niitä jonkinlaiseen järjestykseen.

Meinasin kertoa, ettei mun elämässä tapahdu juuri nyt mitään..mutta onhan tässä, työnhakua, suuria tunteita, itsensä kehittämistä, epävarmuutta, ahdistusta, innostusta......ja sitten sitä hetkittäistä lamautumista, kun ei vaan saa mitään aikaseksi. Tänään sain itkettyä jonkinlaista ahdistusta ulos ja sen jälkeen löytyikin energiaa saada asioita tehtyä.

Nuorempana mä kuvittelin, että kolmekymppisenä olisin jo "oikeesti aikuinen", että mulla olisi kiva työ, kumppani, oma talo, lapsia, hääkuvat takan reunalla, jne. Noh, ei mennyt ihan niin. Tässä ollaan työttömänä ja lapsettomana kerrostalokommuunissa. Enkä mä oikeastaan valita. Välillä vaan tulee vähän haikea olo, kun erehdyn miettimään, että mitä jos en saakaan niitä asioita, joita haluan. Mutta sitten taas muistan, että onhan mun unelmatkin muuttuneet tässä vuosien varrella. (Se lapsiasia vaivaa eniten, pelottaa että ikä tulee vastaan, ennen kuin alkaa tapahtua..)

Nykyään mulla on hirveä tarve pyrkiä jonkinlaiseen tasapainoon ja autuuteen..mitä se sitten tarkoittaakaan. Puhdas ruoka, myrkkyjen/kemikaalien välttely, henkiset jutut, liikunta..niin ja tää kirjoittaminen..haluan täyttää mun elämää asioilla, jotka tuottaa hyvää oloa ja aitoa onnellisuutta. Tuntuu, että sain tarpeekseni jatkuvasta suorittamisesta, tai siis sellaisesta suorittamisesta, josta en saanut oikeasti mitään irti.

Sitä onnellisuuden tavoittelua haluan tuputtaa myös mun ympärille. Uskon vahvasti, että muutos lähtee aina itsestä ja sitä kautta voidaan myös muuttaa maailmaa. Jos (ja kun) mä haluan, että hyviä juttuja tapahtuu mulle, niin mun täytyy myös levittää hyviä juttuja mun ympärille. Toisinaan ne on hyvin pieniä juttuja, mutta oon huomannut itsekin, että joskus se pienikin asia voi pelastaa päivän. (Ihan oikeesti, kahvilassa työskennellessä meinasin pari kertaa itkeä liikutuksesta, kun kaiken paskan keskellä joku asiakas sanoi jotain kivaa..toivon pelkkää parasta näille enkeleille.)