Olin eilen viettämässä aivan ihanaa päivää ystäväni kanssa. Ensin loikoiltiin rannalla ja hetki meressäkin. (Btw, paras höpöttelypaikka.) Tän jälkeen vietimme hetken hänen veljensä luona, josta suuntasimme dildo-bingoon. (Tästä bingoilusta taitaa tulla tapa, joten ehkä joskus kerron tarkemmin..)
Juuri kun olimme saapuneet baarin edustalle, huomasin viestin äidiltäni: pappa on sairaalassa. Ja siellä viestin sanojen seassa oli myös se yksi, jota moni pelkää, se jolla on outo pysäyttävä vaikutus, syöpä. Tällä kertaa selkärangassa, etäpesäkkeitä muualla luustossa ja keuhkoissa. Patologin lausunto tulee ensi viikolla, mutta ei hyvältä näytä.
Mulla on sellainen joku mekanismi, että tämän kaltaisia uutisia saadessani siirryn jonkinlaiseen "järki-tilaan". En helposti näytä tunteitani vieraiden edessä, varsinkaan niitä ok:n alapuolella olevia. Näin tälläkin kerralla, kerroin asiasta ystävälleni ja samaan hengenvetoon totesin, että pappa on jo vanha ja hiljattain menettänyt vaimonsa jne.. Muttä kyllä tollainen asia kuitenkin aina jotenkin pysäyttää.
Aikaisemmin kun olen menettänyt läheisiäni, he ovat olleet suht nuoria. Olen aina ajatellut, että on helpompaa hyväksyä kuolema, kun se tapahtuu vanhalle ihmiselle. Kun elämä syystä tai toisesta loppuu ennen 40 vuoden ikää, se tuntuu niin kovin epäreilulta, koska niin paljon olisi voinut vielä olla jäljellä. Nyt kun kyseessä on yli 70-vuotias, elämää on eletty jo paljon enemmän. Siitä ei ole kauaa, kun eräässä keskustelussa totesin, että jos sairastuisin syöpään yli 70-vuotiaana, en varmaan haluaisi mitään hoitoja, jotka vie voimat, vaan mielummin nauttisin viimeisistä hetkistä niin kauan kuin mahdollista.
Nyt onkin sitten vähän ristiriitaiset fiilikset..siksi kai tänne puran ajatuksiani. Mulla ei ole mitään tietoa, minkälaisia ajatuksia ihmisellä pyörii mielessä, kun tuollaisen diagnoosin saa. En tiedä yhtään, mitä pappa ajattelee asiasta. Kuolema mulle on luonnollinen ja väistämätön asia, en ihan tarkkaan tiedä mitä ajattelisin sen jälkeisestä, mutta en pelkää sitä. Mutta tottakai aina kun läheisen menettää, jäljelle jää ihan valtava ikävä. Toisinaan vuosienkin jälkeen se voi iskeä jostain pienestä asiasta, joka tuo muistoja mieleen.
Noh, tässä vaiheessa ei ole vielä "kuolemantuomioita" jaeltu, eikä hoidoista päätetty, joten joudumme vain odottelemaan. Parin viikon päästä olin muutenkin menossa kotiseudulle läymään, mutta nyt (jos vain elämäntilanne pysyy samanlaisena), päätin viipyä siellä vähän viikonloppua kauemmin. Jep, näissä tilanteissa vähän harmittaa myös tuo 150 km välimatka.
perjantai 20. heinäkuuta 2018
lauantai 7. heinäkuuta 2018
Uusi alku..taas kerran
Hiphei, täällä taas!
Mä en tiedä, onko mulla mitään sanottavaa, tai ainakaan mitään mullistavaa, mutta kun tahdon kirjoittaa. Haluan muuttaa mun ajatukset sanoiksi ja ehkä sitä kautta saada niitä jonkinlaiseen järjestykseen.
Meinasin kertoa, ettei mun elämässä tapahdu juuri nyt mitään..mutta onhan tässä, työnhakua, suuria tunteita, itsensä kehittämistä, epävarmuutta, ahdistusta, innostusta......ja sitten sitä hetkittäistä lamautumista, kun ei vaan saa mitään aikaseksi. Tänään sain itkettyä jonkinlaista ahdistusta ulos ja sen jälkeen löytyikin energiaa saada asioita tehtyä.
Nuorempana mä kuvittelin, että kolmekymppisenä olisin jo "oikeesti aikuinen", että mulla olisi kiva työ, kumppani, oma talo, lapsia, hääkuvat takan reunalla, jne. Noh, ei mennyt ihan niin. Tässä ollaan työttömänä ja lapsettomana kerrostalokommuunissa. Enkä mä oikeastaan valita. Välillä vaan tulee vähän haikea olo, kun erehdyn miettimään, että mitä jos en saakaan niitä asioita, joita haluan. Mutta sitten taas muistan, että onhan mun unelmatkin muuttuneet tässä vuosien varrella. (Se lapsiasia vaivaa eniten, pelottaa että ikä tulee vastaan, ennen kuin alkaa tapahtua..)
Nykyään mulla on hirveä tarve pyrkiä jonkinlaiseen tasapainoon ja autuuteen..mitä se sitten tarkoittaakaan. Puhdas ruoka, myrkkyjen/kemikaalien välttely, henkiset jutut, liikunta..niin ja tää kirjoittaminen..haluan täyttää mun elämää asioilla, jotka tuottaa hyvää oloa ja aitoa onnellisuutta. Tuntuu, että sain tarpeekseni jatkuvasta suorittamisesta, tai siis sellaisesta suorittamisesta, josta en saanut oikeasti mitään irti.
Sitä onnellisuuden tavoittelua haluan tuputtaa myös mun ympärille. Uskon vahvasti, että muutos lähtee aina itsestä ja sitä kautta voidaan myös muuttaa maailmaa. Jos (ja kun) mä haluan, että hyviä juttuja tapahtuu mulle, niin mun täytyy myös levittää hyviä juttuja mun ympärille. Toisinaan ne on hyvin pieniä juttuja, mutta oon huomannut itsekin, että joskus se pienikin asia voi pelastaa päivän. (Ihan oikeesti, kahvilassa työskennellessä meinasin pari kertaa itkeä liikutuksesta, kun kaiken paskan keskellä joku asiakas sanoi jotain kivaa..toivon pelkkää parasta näille enkeleille.)
Mä en tiedä, onko mulla mitään sanottavaa, tai ainakaan mitään mullistavaa, mutta kun tahdon kirjoittaa. Haluan muuttaa mun ajatukset sanoiksi ja ehkä sitä kautta saada niitä jonkinlaiseen järjestykseen.
Meinasin kertoa, ettei mun elämässä tapahdu juuri nyt mitään..mutta onhan tässä, työnhakua, suuria tunteita, itsensä kehittämistä, epävarmuutta, ahdistusta, innostusta......ja sitten sitä hetkittäistä lamautumista, kun ei vaan saa mitään aikaseksi. Tänään sain itkettyä jonkinlaista ahdistusta ulos ja sen jälkeen löytyikin energiaa saada asioita tehtyä.
Nuorempana mä kuvittelin, että kolmekymppisenä olisin jo "oikeesti aikuinen", että mulla olisi kiva työ, kumppani, oma talo, lapsia, hääkuvat takan reunalla, jne. Noh, ei mennyt ihan niin. Tässä ollaan työttömänä ja lapsettomana kerrostalokommuunissa. Enkä mä oikeastaan valita. Välillä vaan tulee vähän haikea olo, kun erehdyn miettimään, että mitä jos en saakaan niitä asioita, joita haluan. Mutta sitten taas muistan, että onhan mun unelmatkin muuttuneet tässä vuosien varrella. (Se lapsiasia vaivaa eniten, pelottaa että ikä tulee vastaan, ennen kuin alkaa tapahtua..)
Nykyään mulla on hirveä tarve pyrkiä jonkinlaiseen tasapainoon ja autuuteen..mitä se sitten tarkoittaakaan. Puhdas ruoka, myrkkyjen/kemikaalien välttely, henkiset jutut, liikunta..niin ja tää kirjoittaminen..haluan täyttää mun elämää asioilla, jotka tuottaa hyvää oloa ja aitoa onnellisuutta. Tuntuu, että sain tarpeekseni jatkuvasta suorittamisesta, tai siis sellaisesta suorittamisesta, josta en saanut oikeasti mitään irti.
Sitä onnellisuuden tavoittelua haluan tuputtaa myös mun ympärille. Uskon vahvasti, että muutos lähtee aina itsestä ja sitä kautta voidaan myös muuttaa maailmaa. Jos (ja kun) mä haluan, että hyviä juttuja tapahtuu mulle, niin mun täytyy myös levittää hyviä juttuja mun ympärille. Toisinaan ne on hyvin pieniä juttuja, mutta oon huomannut itsekin, että joskus se pienikin asia voi pelastaa päivän. (Ihan oikeesti, kahvilassa työskennellessä meinasin pari kertaa itkeä liikutuksesta, kun kaiken paskan keskellä joku asiakas sanoi jotain kivaa..toivon pelkkää parasta näille enkeleille.)
Tilaa:
Kommentit (Atom)